Työnhakuprosessi

Kesän alkupuolella kirjoittelin työpaikanhakuajatuksilla sellaisen avoimen hakemuksen tyyppisen tekstin. Jo ennen sitä oli muutama haastattelu tiedossa mutta tuon kirjoituksen jälkeen niitä tuli lisää. Oli mahtavaa huomata, miten oma verkosto toimii tällaisessa tilanteessa. Jo silloin ajattelin, että kerron syksyllä miten kävi. Ja avaan hieman omia ajatuksia tästä prosessista.

Alkuperäinen ajatus minulla oli, että kesäkuun loppuun mennessä olisi syksy selvänä. Silloin olin yhteydessä itse kolmeen paikkaan, josta kaksi vastasi. Kolmas paikka otti yhteyttä sitten myöhemmin, joten en varmaan ollut riittävän houkutteleva kirjoittamani ohuen CV:n ja hakemuksen pohjalta. Tämän lisäksi sekä tuo kirjoittamani teksti että meikäläisen tilanteesta tietävät hyvät tyypit avasivat muita mahdollisuuksia. Eli minuun oltiin yrityksistä yhteydessä. Kaikkinensa kävin reilu kymmenen haastattelua parin viikon sisällä. Osa pariin kertaan samalla tarjoajalla. Eli työstä tuokin kävi. Ja kaikki paikat olivat sellaisia, missä pystyin näkemään itseni töissä.

Kahta paikkaa lukuunottamatta sain hyvin houkuttelevat työtarjoukset. Nämä kaksi paikkaa, jotka eivät tarjousta antaneet kertoivat suoraan, etteivät sillä hetkellä pysty tarjoamaan minulle riittävän kiinnostavaa paikka. Ja tästä minä annan isot plussat. Parempi myöntää suoraan kuin yrittää kehitellä jotain, mitä ei oikeasti pysty tarjoamaan. Saatujen työtarjousten pohjalta tulikin todettua että kyllä minä jotain olen menneisyydessä tehnyt oikein. Tarve ja markkinat oli hieman erilaiset kuin viitisen vuotta takaperin.

Valintakriteerit minulla tarkentui haastattelujen myötä. Alkuun en tiennyt mitä oli tarjolla, joten aika laveat olivat omat ajatukset. Saadut tarjoukset olivat esimerkiksi palkan ja etujen osalta hyvin samankaltaisia, joten ne eivät lopulta vaikuttaneet merkittävästi omaan valintaan. Suurin vaikuttava asia oli oma tuote. Konsulttibisnes ja asiakkaiden kanssa heidän tuotteen tekeminen on minulle jossain määrin tuttua. Nyt halusin päästä näkemään tuotteen rakentamisen toisesta näkökulmasta.

Tämän viikon alussa heitin remonttihousut naulaan ja laitoin Bittiumin nimilätkän kaulaan. Kuherruskuukausi on vielä kovasti kesken mutta jo tässä vaiheessa on todella hyvä fiilis. Tiedossa on paljon erilaisia ja mielenkiintoisia haasteita monenlaisen tekemisen suhteen. On devausta, arkkitehtuurisuunnittelua ja tuotekehitystä. Desing thinking -opit eivät jää käyttämättä. Tuskin maltan odottaa mitä on tulossa.

Tähän loppuun vielä kiitos teille kaikille hyville tyypeille jotka mahdollistitte tän. Niin Symbiolla kuin muuallakin.

Meidän uudessa vanhassa talossa on vanha pönttöuuni makuukamarissa. Ja toinen salissa, jossa tytöt nukkuvat. Viimetalven kovien pakkasten aikaan salissa oleva pönttöuuni oli kovassa käytössä. Kamarin pönttöuuni oli rikki, joten sitä ei käytetty. Mutta selkeä tarve ja halu kuiten oli. Niimpä ensimmäisiä asioita, joiden korjaamisesta tämän talon suhteen päätettiin oli pönttöuuni.

Kooltansa tämä meidän pönttöuuni on 60 senttinen, korkeutta joku 230 senttiä tai jotain. Ei ole ollut tarpeen mitata. Huoneen korkeuden se täyttää. Loppukeväästä kysyttiin muurarilta tarjous uudelleenmuurauksesta ja tavaramäärästä. Muurari kävi paikan päällä katsomassa kohteen ja antoi kehoitti vielä varmistamaan paloviranomaisilta hormin liitostavan päähormiin. Saatu tarjous miellytti meitä ja paloviranomaiselta tuli lupa sivuvedolle (kuten ennestäänkin oli tehty), joten lämpimän heinäkuun lopulle päästiin muuraamaan.

Prosessi alkoi purkuhommilla. Maanantai-aamusta vedin remonttihousut jalkaan ja pölysuojaimen päähän (miksi en jo aikaisemmin hankkinut puolinaamaria?) ja kiipesin talon toiseen kerrokseen työkalujen kanssa. Toki muitakin vaatteita ja työhanskat oli päällä, en usko että olisi ollut yhtään miellyttävämpää vähemmässä vaatetuksessa purkaa. Musiikin soidessa vasara heilui ja tiilet irtosivat, yksittäin tai yhdessä. Välillä imuroin irtonaisemmat laastit ja tiilenkappaleet pois ja homma jatkui. Ja noin 12 tuntia ensimmäisestä vasaranheilautuksesta laskin työvälineet puretun uunin perustuksille. Kuvia tuli koko purkuhommasta otettua useita, ihan vain että tietää miten uuni oli alun perin kasattu. Paitsi ihan viimeisestä kerroksesta, taisi väsy jo sen verran iskeä etten muistanut kameraa käyttää.

Tiistaina muurari Arto kävi paikanpäällä tarkistamassa tilanteen. Muutamassa kuoriosassa oli reikä, mutta nämä eivät estäneet uudelleenmuurausta. Lisää peltiä sisäpuolelle, sillä kuulemma korjaantuu. Ja elintenluovuttajaksi valikoitui vanha 80-luvun sähköpatteri. Tiistain aikana putsailin kuorten liitoskohdat ja sisustat irtotavarasta ja suojasin huoneen lattian vielä kovalevyllä.

Keskiviikkona Arto kurvasi pihaan kello 7:15. Minun rooli oli muurarin apupoika. Eli tiilien ja laastien kantamista oli tiedossa. Jälleen kerran kamera oli mukana, jotta pääsee sitten tulevaisuudessa kertomaan miten uuni on muurattu. Ensimmäistä kerrosta muuratessa Arto joutui vielä pyörittelemään oman ajatuksensa rakennustavasta uusiksi. Oli mahtavaa päästä seuraamaan ammattilaisen toimintaa, erityisesti sen takia kun hän koko ajan selitti asioita. Etäisyydet palaviin materiaaleihin tuli olla tietyt ja koska tämä uuni oli alun perin muurattu hieman eri tavalla ja pohja ei siirtynyt muutti Arto tulevaa rakennetta toisenlaiseksi. Ei ilmeisesti kaikkein paras mutta tilanteen sanelema. Ja toimiva.

Noin viiden aikaan oli uuni muurattu kasaan ja päästiin hormin sivuvedon pariin. Olen nähnyt muutamia vinoon muurattuja vetoja mutta itse prosessia en ole päässyt näkemään. Ja se oli kyllä mielenkiintoista. Arto selitti monessa kohtaa, mitä asioita pitää huomioida ja mihin suuntaan hormi kaartuu. Vähän ennen hormin viimeistelyä jouduimme toteamaan, että tiilet eivät riitä. Niimpä kävimme tontin nurkalla vanhan tiilikasan kimpussa katsomassa jos sieltä löytyisi kymmenkunta ehjää käyttökelpoista tiiltä. Nämä tiilet olivat peräisin meidän leivinuunin edellisestä sisuksesta eli hyvin vanhoja tiiliä. Sieltä löytyivät loput tiilet ja hormi saatiin muurattua loppuun. Rappauksen jälkeen minulle jäi vielä hommaksi palovillan laitto, nuohousluuku asennus, sekä pönttöuunin läpiviennin korjaus ja siistiminen.

Operaatio pönttöuuni päättyi muurarin osalta noin 19:30, eli reipas 12 tuntia tehtiin hommia. Taukoja meillä oli kolme kappaletta päivän aikana, pari kertaa hörpättiin kahvit ja syödäkkin piti. Lämmöt olivat lähellä 30 astetta koko ajan. Ja juomavettä kului, mutta ei varmaan tarpeeksi. Tiiliä ja laastia oli sen verran tarkasti että vain tulitiiliä jäi 3 kpl jäljelle. Lisäksi jonkin verran valumassaa. Kunhan saan tuon uunin viimeisteltyä ja kelit kylmenee niin päästään tekemään sisäänajo. Tuskin maltan odottaa pakkasia.

Taas mennään, en tiedä mihin, mutta mä meen

Noilla sanoilla alkaa J. Karjalaisen tuttu biisi. Ja se kuvastaa mun tilaa tällä hetkellä. Eli olen taas kerran elämässäni siinä tilanteessa että uuteen paikkaan ollaan menossa. Tällä kertaa vaihtuu työnantaja. Viimeinen työ- eli lomapäivä nykyisen leivissä ajoittuu elokuun alkuun ja sen jälkeen pitäisi alkaa jotain muuta tekemään. Tää osio on vielä hieman auki.

Vähät eväät repussa

No ei mun repussa eväistä ole uupelo, on tuota kokemusta kertynyt webidevaamisen saralta vaikka ja mistä. Ja devaamisen ulkopuoleltakin. Siitä on kiittäminen niitä tyyppejä, jotka näki minussa enemmän kuin mitä väliin itse näin. Ne samaiset tyypit törkkäs altaan syvään päähän vaikka en ollut varma uimataidosta. Ja hyppäsivät itte vielä perässä, ei varmistamaan vaan ihan samalla tavalla kokeilemaan sitä omaa uimataitoa. Noin kuvainnollisesti siis, ei mun töissä uida tarvinnut. Kun usko loppu niin nää tyypit usko mun puolesta. Ja kyllähän mä siitä oon koittanut oppia ottaa ja uskoa niiden puolesta, joissa oon potentiaalia nähnyt. Ja törkkinyt altaan syvään päähän.

Määränpää missä lie

En mä tiedä mihin oon menossa. Toisaalta sillä lienee ei valtavasti merkistystä ole, matkahan se on tärkein. Ja tolle matkalle oon hakemassa hyvää seuraa ja mielenkiintoista tekemistä. Webbitekemisen puolelle veri vetää ja melkein kaksi vuotta Design Thinkingiä takataskussa (tai repussa) on muuttanut omaa ajatusmaailmaa sen verran että merkityksellisiä asioita tulen tekemään. Nyt vain pitää itse päättää että jatkuuko matka konsulttina ja asiakkaiden tuotteita parantaen vai edetäänkö oman tuotteen parissa yksityiskohtia viilaten. Kumpaankin löytyy Oulun alueelta vaihtoehtoja.

Saata mua vähän matkaa

Parin viikon päästä alkaa Heinäkuu. Ja silloin aattelin heittää kunnolla vapaalle. Tälläkin hetkellä jalassa on remonttihousut, piharemppaa pukkaa näin kesälämpimillä. Oma tavoite on että syksyn suunnitelmat olisivat jotakuinkin selvänä, eli matkan suunta ja seura olisivat tiedossa. Näillä näkymin seurasta ei ole uupelo, mutta koska ihmeemmin en ole minnekään hakenut niin olkoon tämä nyt se avoin hakemus jota en löytänyt tai hoksannut täyttää.

Luin Janne Jääskeläisen kirjoittaman tekstin itsevastuusta. Silmiä avaava juttu. Siinä määrin, että en aikaisemmin muista kuulleeni termiä itsevastuu. Tuon tekstin pohjalta ymmärrän itsevastuun asiaksi tai termiksi, joka kuvaa asennetta itselle epämieluisassa tai epäedullisessa tilanteessa. Voivotteletko ja selitteletkö vai toteatko faktat, toteat että tästä opitaan ja olet seuraavalla kerralla paremmin varautunut.

Itsevastuu (vastuun kantaminen) vaikuttaisi olevan jatkuvaa oppimista. Ja jatkuva oppiminen on asia, jonka olen vasta viime vuosina oikeasti ymmärtänyt ja sisäistänyt. Tai oikeastaan sen rooli on noussut minulla isommaksi. Ymmärrys siitä että omalla kohdalla oppiminen tapahtuu epäonnistumisien kautta on osaltaan vaikuttanut siihen, että olen ottanut myös vastuun tekemisistäni. En jää surkuttelemaan toisten paremmuutta, planeettojen väärää asentoa tai omaa huonoa valmistautumista vaan pyrin oppimaan tilanteesta.

Epäonnistumisten hyväksyminen on ollut minulle yksi hankalimmista asioista. Ja on edelleen. Tämän eteen teen töitä päivittäin. Epäonnistumisen pelko on yksi suurimmista esteistä aloittaa asioiden tekeminen. Entä jos en onnistu? Entä jos tämä ei toimi? Ei siitä mitään olisi kuitenkaan tullut. Tämä on syvällä sisällä omissa ajatuksissa, vaikka päivittäin teen töitä ympäristössä jossa aikaisin epäonnistuminen on suotavaa ja siihen jopa kannustetaan. Fail early, fail often. Tätähän innovaatio ja start-up -kulttuuri on. Ei ole varaa olla huomaamatta väärää suuntaa riittävän aikaisin. Pitää uskaltaa pysähtyä miettimään, että tehdäänkö me oikeita asioita. Silti pelkään epäonnistua asioissa. Epäonnistuminen on edelleen minun epämukavuusalueella.

Noin vuosi takaperin kun sain kuulla pääseväni mukaan meidän firman innovaatiopumppuun tein yhden suurimmista uskonhypyistä tähän asti. Vähään tyytyväisen, mukavuusalueellaan viihtyvän koodarin pitäisi virittäytyä Design Thinking midsettiin. Vastuuta kasvatettiin heti isolla skaalalla. Tuohon aikaan meillä oli bootcamp, jossa viriteltiin meitä muita samanlaisen vastuun ottavia erilaisin luennoin ja tehtävin. Yhtenä luennoitsijana siellä oli Veikka Gustafsson, vuorikiipeilijä ja yrittäjä. Hänen tunnin mittaisesta tarinasta minulla jäi mieleen yksi asia hyvin kirkkaana. On paljon asioita, joihin ei pysty vaikuttamaan. Oma asenne ei kuulu niihin. Asenne on valinta. Asenteen vaikutus kaikkeen on valtava. Ja tämä korostuu erityisesti vaikeina hetkinä. Miten suhtaudut muihin tai siihen mitä on tehtävä kun on vaikeaa.

Asenne on valinta -lausahdus kolahti minuun hyvin voimakkaasti. Tuon jälkeen koko jatkuva oppiminen on merkinnyt enemmän. Osa oppimisprosessia on epäonnistuminen. Ja nyt Jannen tekstin lukeminen avasi uusia ajatuksia tähän prosessiin. Epäonnistumisessa ei ole tärkeää se, että epäonnistuu vaan se, miten siihen suhtautuu. Minulle itsevastuu on seurausta siitä, että on tehnyt valinnan oman asenteen suhteen.

Vuoden 2016 alussa oltiin työkavereiden kanssa lounaalla alakerran Amicassa. Vakiolounaspaikka ja todennäköisesti vakiopöytäkin. Siinä syödessäni ja keskustellessani katselin muita lounaalle tulijoita. Eräs nainen pysäytti katseeni. Ei mitään salaperäistä “katseet kohtasivat” -hetkeä vaan tutut kasvot. Ja asia jäi vaivaamaan. Nimi ei noussut päähäni vaikka asiayhteys, harrastus kaukaa menneisyydestä, oli vahva ja selkeä. Tuon kerran jälkeen aina lounaalle mennessäni katselin josko hän oli siellä.

Taas eräällä lounaalla jokin aika tuon “ensikohtaamisen” jälkeen näin hänet. Lounastiskillä. Minun edessä. Muistan hyvin pienen epäröinnin ennen kuin avasin suuni. Ja jotakuinkin tähän malliin se eteni.

Minä: Moi
Hän: Moi. Tunnetaanko me jostain?
Minä: Ollaan varmaan tanssittu joskus samaan aikaan.
Hän: Joo. Olitko Tommi?
Minä: Jep. Valitettavasti sun nimeä en muista.
Hän: Liisa. Vieläkö tanssit?
Minä: En tanssi, armeija katkaisi harrastuksen.
Liisa: Minä tanssin. Ootko aatellut että aloittaisit tanssimisen?
Minä: On tuo joskus mielessä käynyt.

Keskustelu ei oikeasti ollut noin töksähtelevää. Pituutta sillä oli pari minuuttia ja mutta tiivistin tärkeimmät tähän. Siinä vaiheessa kun pääsin omaan vakiopöytääni istumaan muistin Liisan sukunimenkin, vaikka niitä ei vaihdettu. Tämä tapahtui joskus helmi-maaliskuun tietämillä ja Liisan kanssa en tuon jälkeen jutellut vaikka hänet Amicassa näin.

Kelataan toukokuulle (hassu analoginen termi digitaaliajassa). Olin ulkona jotain värkkäämässä kun Sussu tuli kertomaan että oli saanut kutsun Iikan syntymäpäiväjuhlille. Kysyin että oliko avec ja ihmettelin miksei minulle ollut tullut. Ja syy selvisi. Facebook. Minä en siellä juurikaan ole ollut sitten 2014 loppuvuoden jälkeen. Puhelin käteen ja Facebook auki. Siellähän se kutsu oli. Mutta siellä oli jotain muutakin. Viesti tuntemattomalta naiselta.

“Moi. Ihan pöljää mutta Liisa käski laittaa sulle viestiä”. Noin se alkoi. Päivätty maaliskuun loppuun. Luin viestin loppuun. Tämä Marianne-niminen nainen kysyi josko tahtoisin kokeilla tanssimista hänen kanssaan. Ihan pöljäähän se on ottaa yhteyttä ventovieraaseen mieheen Facebookin välityksellä. Mut ehkä pöljempää on vastata myöntävästi vieraalle naiselle sen ihmeemmin asiaa miettimättä.

Jäin odottamaan vastausta. Malttamattomana. Peläten. Entä jos hän on löytänyt parin. Tanssiharrastukseni uudelleenherättely loppuisi ennen kuin se pääsisi edes alkuun. Tai jotain vielä pahempaa, hän etsisi vielä partneria ja olisi valmis kokeilemaan tanssia minun kanssa. Samana iltana tuli vastaus. Partneri oli hakusessa vielä. Nyt ei voinut enää perääntyä. En voinut todeta itselleni että tulipa yritettyä ja tehdä muita hommia.

Muutaman viestin ja yksien Euroviisujen jälkeen tuli aika kokeilla tanssia. Aika oli sovittu ja minä odotin sitä kuin lapsi joulua. Tuskin muistan milloin viimeksi olen samalla lailla jännittänyt yhtään mitään.

Keskiviikkoiltana kahdeksan aikaan minun Mitsubishi pysähtyi urheiluhallin pihalle. Kävelin hermostuneena sisälle ja suuntasin tanssisalille. Salin ovelta moikkasi nuori nainen, Marianne. Moikkasin takaisin ja menin vaihtamaan treenivaatteet päälle ja siirryin saliin. Koska tanssikenkiä minulla ei ollut tanssin sukkasillaan.

Tunnin tanssiminen selvensi paljon asioita. Minun tasapainoni oli 90-luvulla. Samalla vuosikymmenellä kuin tanssioppinikin. Mutta alun epävarmoista ja horjuvista askelista yli päästyäni synapsit aivoissa alkoivat syttyä oikeissa paikoissa. Jotain tuli takaisin. Ei tasapaino tai tekniikka vaan halu tehdä tätä lisää. Ehkä Marianne osasi heittää sopivan haastavat aloituskuviot täkyiksi?

Ennen tunnin alkua olin hieman hermostunut myös pituuserosta ja parikemiasta. Minä en ole mitenkään lyhyt (190) ja aikanaan tämä oli armeijan lisäksi osasyynä harrastuksen loppumiseen. Ennen armeijaa ollut parini lopetti ja armeijan jälkeen ei vain löytynyt riittävän pitkää naista tanssitettavaksi. Tätä ei yhtään auttanut Mariannen “oletpa sinä pitkä” -kommentti ennen ensimmäistäkään askelta. Mutta huoleni oli turha. Parikemiakaan ei tökkinyt. Marianne oli pirtsakka ja puhelias eikä minun tarvinnut yrittää olla ylisosiaalinen.

Nyt tanssiharjoituksia on takana neljä joista yhdet on tanssittu oikein kengillä. Harjoituksissa olen hieman ylitiedostavassa tilassa oman kehoni suhteen (jalat, asento, tasapaino) mutta jopa minä itsekriittisenä olen havainnut valtavan loikan omassa tekemisessäni. Edelleen Marianne puhuu minulle vieraita kieliä (DRS, Fallaway, Impetus) mutta jalat liikkuvat oikeaan suuntaan. Ehkäpä synapsiratani tanssiliikkeisiin eivät olleetkaan niin pahasti rappeutuneet kuin kuvittelin. Ja kunhan ne vahvistuvat tarpeeksi niin joka tanssin alussa ei tarvitsisi käydä läpi että mitä kuvioita viimeksi tehtiin.

Olen usein ajatellut että jotenkin ajaudun tämäntyyppisiin tilanteisiin. Teen tai sanon jotain ja jonkin ajan päästä uusi mahdollisuus avautuu. Ammatillisesti ja töissä tätä on tapahtunut useinkin. Alan kuitenkin vakuuttua siitä, että tämä on enemmän tai vähemmän tietoista tekemistä. Mikromahdollisuuksiin tarttumista. Innolla odotan seuraavaa tilaisuutta. Ja seuraavaa tanssitreeniä.